Jäähyväiset Metalle (osa 1)

25 Aug, 2025

Olen toteuttanut monivuotisen haaveeni. Poistin hiljattain omat Facebook- ja Instagram-tunnukseni lopullisesti. Tämän kirjoitukseni aiheena onkin, miksi ja miten tämä tapahtui.

Miksi tästä tuntuu tärkeältä kirjoittaa? Uskon, että moni pohtii samanlaisia keloja kuin minä. Sosiaalinen media on valtava bisnes ja yhteiskuntiamme muokkaava voima. Se on myös massiivinen osa ihmisten elämää ja ajankäyttöä, ja siksi valtavan tärkeä puheenaihe. Tahdon tällä omakohtaisella tarinalla tarjota yhdenlaisen näkökulman somen käyttöön, sen ongelmiin ja niistä eroon pääsemiseen.

Kirjoituksesta tuli vahingossa niin pitkä, että päätin jakaa sen kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa kerron syitä ja taustoja, miksi päätin poistaa tunnukseni. Toisessa osassa käydään konkreettisesti läpi, kuinka poisto tapahtui ja minkälaisia tuntemuksia se herätti.

Vuosisadan rakkaustarina

Kun löysin Facebookin joskus noin vuonna 2009, oli se rakkautta ensi silmäyksellä. Nautin suuresti Facebookin perusideasta: kaikki kaverit, tutut ja kumminkaimat saman yhteisen digitaalisen virran äärellä, helposti tavoitettavissa. Facebookin alkuvaiheessa feedi oli hauska ja monipuolinen. Sen kautta löytyi helposti kavereiden kuulumisia, musasuosituksia, menovinkkejä ja hassuja vitsejä.

(Kuvassa minä vuonna 2009 lukiomme Tarton-matkalla. Kuva oli yksi ensimmäisistä profiilikuvistani Facebookissa. Kuvaajan nimi ei valitettavasti ole jäänyt minulle talteen)

Myös tapahtumaominaisuudet olivat vertaansa vailla aloittelevan indiebändin näkökulmasta. Facebookissa sai helposti ja ilmaiseksi tiedotettua omista tapahtumistaan suurelle määrälle ihmisiä, ja mainostus toimi. Keikoille oli helppo tavoittaa yleisöä ilman työlästä julisterumbaa. Opiskeluaikoina Facebookista tuli myös tärkeä työn organisoimisväline. Monille opiskelijaryhmille, ryhmätöille, musaprojekteille ja ainejärjestöryhmille perustettiin omat ryhmät. Soitinkirpputoriryhmissä käytiin kauppaa, musateknologiaryhmissä sai parhaat Reaper-vinkit ja Salkku pylvään takana -huumoriryhmään postattiin hillittömimmät kvasi-sananmuunnokset.

Instagram tuli kuvioihin muutamaa vuotta myöhemmin. Instagram ei muodostunut itselleni niin tärkeäksi someksi kuin Facebook. Instagramin käyttöliittymä etenkin storyjen aikana ei ollut minulle mieleen. Tykkään enemmän tekstipainotteisista julkaisuista kuin kuvista ja videoista. Käytin kuitenkin myös Instagramia aktiivisesti vuosikausia, sillä jotenkin ajattelin, että siellä "täytyy" olla, muuten jää tärkeistä jutuista paitsi.

Muutamassa vuodessa Metan palvelut olivat hivuttautuneet lähes kaikille sosiaalisen elämäni osa-alueille, mutta siinä vaiheessa oli tosi vaikea nähdä touhun riskejä. Jollain tasolla tiedostin myyväni omaa dataani ja tarjoavani aikaa mainostajille, mutta siinä vaiheessa se tuntui vielä ihan hyvältä diililtä.

Homma happanee

En muista milloin ensimmäistä kertaa ajattelin, että Facebookin käytössä ei ole kaikki kohdallaan, mutta sen on täytynyt olla jo ainakin kymmenen vuotta sitten. Jo melko varhaisessa vaiheessa havaitsin palvelun olevan tosi koukuttava. Lähes kaikki sosiaalista mediaa käyttävät varmaan tunnistavat tilanteen jossa somen selaaminen jää päälle vaikka ei haluaisi.

Erityisesti koukuttumistani ruokki älypuhelimen hankkiminen. Kun käytin Facebookia ainoastaan tietokoneella, some ei ollut niin helposti saatavilla joka hetkessä. Kun älypuhelin oli taskussa, matka feedin äärelle oli yksinkertaisesti liian helppo. Se valtasi joutoaikani bussipysäkeillä, vessassa ja jopa ruokapöydässä. Joutilaisuus, omien ajatusten kuunteleminen ja maisemien katseleminen jäivät vähemmälle.

Vasta myöhemmin opin, että koukuttaminen nimenomaisesti on näiden palveluiden tarkoitus, että joukko teknologian ja talouden huippuosaajia ovat nimenomaisesti hioneet palvelua tehdäkseen siitä mahdollisimman addiktoivan. Tämän tosiseikan tiedostaminen oli hätkähdyttävää. Aloin pohtia, onko minua HUIJATTU kaikkien näiden vuosien ajan käyttämään aikaani tietyllä tavalla. Huijauksen tunne voimistui, kun vuosi vuodelta Facebookin syöte alkoi muuttua sävyltään oudommaksi. Yhä monimutkaistuvat algoritmit puskivat näkyville yhä turhempaa sisältöä - outoja mainoksia, äärioikeistolaisia meemejä, törkeyksiä, feikkiuutisia.

Somen käyttöni muodostui pikkuhiljaa todella omituiseksi. Jostain syystä törky koukutti vielä tehokkaammin kuin kiva sisältö. En juuri koskaan tykännyt julkaisuista, pysähdyin vain selatessani katsomaan huomiota herättäviä kuvia, jotka olivat yleensä jotain tosi provosoivia meemejä. Näin algoritmit pikkuhiljaa luultavasti tulkitsivat minun pitävän sisällöistä, joihin tosiasiassa katseeni pysähtyi vain shokkiarvon takia. Algoritmilla oli usein joitain tiettyjä aiheita, josta meemejä tiettynä ajankohtana syötettiin. Kaikki sisällöt olivat suoraan Yhdysvaltojen kulttuurisodista. Yhtenä hetkenä meemit käsittelivät Harry Potteria, toisena Taru sormusten herrasta -elokuvia, kolmantena Game of Thronesia, aina samassa puuduttavassa woke-viitekehyksessä. Samalla kiinnostavan ja kavereista lähtöisin olevan sisällön osuus feedistäni kävi yhä kapeammaksi.

Koitin taistella paremman sisällön puolesta blokkaamalla typeriä sivuja, mutta tämä osoittautui pian turhaksi. Kuin antiikin tarujen Hydra-lohikäärme, tämä viheliäinen postkapitalistinen hirviö kasvatti uusia päitä jokaisen katkaistun tilalle. Yhden blokatun meemisivun tilalle feediini puski kolme uutta. Tätä tyhjänpäiväistä blokkaustaistelua olisi voinut käydä loputtomasti, mutta jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että aikansa voisi käyttä myös paremmin.

Muutaman vuoden aikana ihana yhteisöllinen palvelu oli muuttunut sekavaksi törkytuubiksi johon olin tosi koukuttunut, mutta joka ei tarjonnut lähes mitään sellaista sisältöä mistä olisin nauttinut. Ajatus somen käytön rajoittamisesta alkoi tuntua houkuttelevalta, ja kokeilin vuosien varrella lukuisia kikkoja somen käytön rajoittamiseen:

• Otin käyttöön ruutuaikarajoitukset puhelimeeni - ei toiminut. Ruutuajan "torkuttaminen" oli liian helppoa, ja ainoa muutos oli nag screen 15 minuutin välein.
• Poistin someäpit puhelimesta ja käytin vain koneella - ei toiminut. Aina jostain syystä minun piti ladata hetkellisesti äpit takaisin, ja repsahdin doomscrollaamaan.
• Ostin jopa muutama vuosi sitten Nokian näppäinpuhelimen, jonka kanssa yritin elää arkeani. Ei toiminut sekään. Puhelin toimi huonosti, ja tarvitsin kuitenkin jatkuvasti työpuhelimenani toiminutta Android-puhelinta ihan tavallisten asioiden hoitamiseen. Bussi- ja junalippujen hankkimiseen, verkkopankin käyttämiseen, säätiedotusten seuraamiseen.

Kerta toisensa jälkeen yritin rajoittaa sometustani, mutta se ei kerta kaikkiaan onnistunut.

Haluan täsmentää, että omassa someaddiktiossani ei ole ollut kyse mistään vakavasta, hoitoa tai puuttumista vaativasta ongelmasta. Olen aina pystynyt halutessani laskemaan puhelimen kädestäni, se ei ole dominoinut elämääni. Mutta vaikka kyseessä ei ollut vakava ongelma, oli se kuitenkin ärsyttävä. Sen sijaan, että olisin rentoutunut työpäivän jälkeen tekemällä jotain kivaa, jumituin turhan usein scrollaamaan typerää ja ahdistavaa sisältöä kännykästäni. Tuntui, että en kunnolla hallinnut somen käyttöä, vaan some hallitsi minua.

Jäädä vai lähteä?

Jos Facebookissa oli niin kauheaa, miksi sieltä lähteminen sitten oli niin vaikeaa? Yksinkertaisesti siksi, että Metan palvelut olivat luikerrelleet niin moneen paikkaan elämässäni ja arjessani (ja jopa TÖISSÄNI). Minulla oli kaverilistallani lähes 900 ihmistä vuosien varrelta, joista osaan minun ainoa yhteyteni oli Facebookin kautta. Mainostin edelleen bändieni toimintaa somessa, ja se tuntui arvokkaalta viestintäkanavalta. Toimintani näkyvyys tosin heikkeni jatkuvasti, kun käytännössä ainoat tekemäni julkaisut olivat tapahtumamainoksia ilman maksettua mainontaa.

Jotta algoritmeissa olisi pysynyt pinnalla, olisi pitänyt tuottaa muutakin sisältöä. Jotain, mikä koukuttaa muita käyttäjiä tehokkaammin. En ole koskaan ollut kiinnostunut ajatuksesta, että tuottaisin someen sisältöä pelkän sisällön vuoksi, saadakseni näkyvyyttä vaikkapa omalle musatoiminnalleni. Jonninjoutavuuksien höpöttäminen ihmisten nähden tuntuu ajatuksena ahdistavalta, enkä oikein itse jaksa sellaista seuratakaan. Minua harmittaa, että artistina toimiminen tänä päivänä käytännössä vaatii jatkuvaa somettamista, ja se on yksi syistä miksi en jaksanut jatkaa yrittämistä sillä tiellä. Samalla feedit täyttyvät aivottomasta lässyttämisestä. En halua itse alistua pelaamaan tätä turhauttavaa peliä. Ymmärrän täysin, että esim. monien taiteilijoiden on käytännössä pakko tehdä niin, jotta saa pidettyä seuraajistaan kiinni, enkä tuomitse ketään somen käytöstä. Olenkin siinä mielessä "onnekas", että minulla ei ole tällä hetkellä mitään projektia, jota tarvitsisi mainostaa.

Yksi syy pysyä Metan palveluiden parissa olikin se, että en tiennyt sille vaihtoehtoja. Yritin välillä lopettaa somen käytön kokonaan, mutta silloin putosin kärryiltä ympärilläni käytävästä keskustelusta, aktivistien sisällöistä joita ei mediassa näe, indiemusasta, siisteistä tapahtumista. Kaipasin uutisten vastapainoksi kommentteja, suosituksia ja keskustelua. Tätä tarjosi etenkin Instagram, vaikkakin minua ahdisti se kuormittava ja hektinen tapa millä siellä viestittiin asioista.

Viimeinen niitti

Lopullisesti Metaan ja muihin teknologiajätteihin minut kypsyttivät Yhdysvaltain tapahtumat Donald Trumpin astuessa valtaan alkuvuodesta 2025. Nähdessäni Muskin, Zuckerbergin, Bezosin ja muiden teknomiljardöörien istuvan samoissa pöydissä Trumpin kanssa ymmärsin, että oman datani lahjoittaminen näille tahoille on vaarallista. Ei ehkä minulle yksilönä, mutta yhteiskuntien tasolla. Jos meidän koko digitaalinen infrastruktuurimme rakennetaan yhdysvaltalaisten palveluiden päälle, olemme täysin riippuvaisia näistä toimijoista ja heidän päähänpistoistaan.

Muskin sekoilu maailman vaikutusvaltaisimman valtion ytimessä herätti minussa silkkaa kauhua. Ajattelin, kuinka paljon hänellä on dataa kaikista X:n käyttäjistä. Ja ajattelin myös, mihin kaikkeen hän voisi tuota dataa halutessaan käyttää. Ajattelin niinkin pitkälle, mitä tapahtuisi jos trumpilainen maailmanjärjestys leviäisi joskus Eurooppaan ja Suomeenkin. Kaiken datan perusteella, mitä olemme Googlelle, Metalle, Applelle ja Microsoftille luovuttaneet, olisi hirmuhallitsijoiden varsin helppoa seuloa, kuka ihminen lähetetään millekin leirille.

Minusta alkoi vihdoin tuntua, että syitä poistaa Facebook- ja Instagram-tunnukseni alkoi olla enemmän kuin syitä jäädä. Lähtöpäätös tiivistyi kolmeen syyhyn:

1. Facebook ja Instagram koukuttavat, mutta eivät tarjoa hyvää sisältöä
2. Ne ruokkivat polarisaatiota ja ahdistusta ja nakertavat yhteiskuntarauhamme perustuksia
3. Ne rohmuavat dataa ja käyttävät sitä kyseenalaisiin tarkoituksiin

Kohti uloskäyntiä

Alkuvuodesta 2025 aloin aktiivisesti etsiä vaihtoehtoja teknologiajättien palveluille. Tiesin, että prosessi tulee olemaan hidas ja hankala, ja joitakin kompromisseja täytyisi tehdä. Olennainen oivallus oli se, että muutosta ei tarvitse tehdä kertarysäyksellä, vaan pienissä paloissa. Olisin toki voinut yhdellä istumalla poistaa sekä Metan että Googlen tunnukset, mutta siitä olisi luultavasti ollut ihan liikaa haittaa ja harmia. Tunnuksiini on sidottuna valtavasti historiaa, kontakteja, keskusteluja ja muuta sosiaalista pääomaa. Kaiken harkitsematon deletoiminen aiheuttaisi liikaa harmia. Mistä minut tavoittaisi? Millä kirjautuisin sisään lukuisiin eri palveluihin? Mistä GOGin pelitarjoukset tai kirjaston eräpäivämuistutukset tavoittavat minut, ellei Gmailistani?

Aloin rakentaa pikku hiljaa rutiinia uusiin palveluihin. Yhdistävää näille palveluille on ollut se, että ne ovat useimmiten eurooppalaisia, usein säätiöpohjaisia tai avointa lähdekoodia hyödyntäviä palveluita, jotka eivät rahoita itseään mainostamalla vaan käyttäjien varsin kohtuullisilla maksuilla tai lahjoituksilla. Pidin kuitenkin vanhat Google- ja muut tunnukset voimassa ja käytössä taustalla. Kerron joskus jossain tulevassa blogipostauksessa tarkemmin muista palveluista, joita olen opetellut käyttämään.

Aloitin samalla hitaasti mutta varmasti ajamaan alas Facebook- ja Insta-tunnuksiani. En ollut alusta asti ihan varma, tohtisinko poistaa tunnuksia kokonaan, joten päätin edetä lyhyin askelin.

Aloin tehdä pieniä toimia, jotka vähensivät riippuvuuttani näistä palveluista:

1. Poistin Instasta ja Facesta kaikki tietoni ja kuvani. Tein tunnuksistani "umpikujia", joista ei löytynyt mitään. Lakkasin myös tykkäämästä ja reagoimasta julkaisuihin ja vastaamasta kaveripyyntöihin.
2. Kirjauduin palveluista ulos ja poistin äpit puhelimestani. En myöskään kirjautunut niille läppärilläni asennettuani Ubuntun. Jos tarvitsin jompaakumpaa somea, latasin hetkellisesti äpin puhelimeen ja poistin sen heti käytön jälkeen.
3. Opettelin käyttämään Blueskytä ja etsin sieltä itselleni kivaa sisältöä.
4. Kirjoitin Facebookkiin julkaisun, jossa kerroin olevani poistamassa tunnukseni lähiaikoina. Sain julkaisulle paljon reaktioita ja kommentteja, monet kaverit kertoivat olevansa samanlaisissa ajatuksissa. Annoin julkaisussa myös muita yhteystietojani, josta minut tavoittaa.
5. Latasin omat tietoni Facesta ja Instasta talteen. Facebookista tuli talteen lähes 2 gigatavua sinne syytämääni dataa.
6. Kopioin talteen muistoksi muutamia itselleni tärkeitä Facebook-ryhmiä, vanhoja bändiryhmiä ja opiskeluaikaisia projekteja.

Kun nämä kaikki valmistelevat toimepiteet oli tehty, alkoi tuntua siltä, että kaipa tämän polun voisi käydä loppuunkin. Olin onnistuneesti madaltanut kynnystä

Viimeinen kohtalokas vaihe, eli tunnusten poistaminen oli kuitenkin tässä kohtaa tarinaa vielä tekemättä. Tästä kerron seuraavassa blogipostauksessani, Jäähyväiset Metalle osa 2:ssa. Nähdään ensi jaksossa!